Tiikerielämää - Tollon haastattelu!

Et usko! Tollo tuli takaisin. Yli kaksi kuukautta ennätti vierähtää, ennen kuin serkkupoika antoi periksi ja jätti villin metsäelämän taakseen. Loukkuun napsahti hän. Kiitos kiitos kaikki kisuihmiset, kissa-aktiivit, loukuttajat. Erityiskiitos etsijäkoira Paavolle, joka väsymättä kertoi Tollon olinpaikan viikko toisensa jälkeen. Kiitos myös tuntemattomalle tunnistajakoiralle, joka ilmoitti, että juuri Tollo oli käynyt syömässä kisun ruuat kupista.

Mutta annetaan Tollon itse kertoa vaiherikkaasta syksystään:

”Mä siis halusin vaan kattoo vähän maisemii. Faija oli siivoomassa mun hyyskää. Täytyy myöntää, et se döfas aika lailla. Faija joutu avaa ikkunan, et se sais henkee. Ja se lauta oli tosi liukas. Tassut lipes ihan vahingossa. Vaikka kuinka yritin pyrkii takas himaa, ei onnistunu. Onneks katit yleensä tippuu jaloilleen, mut aika mäiskähdys se oli. Suoraa asfalttii. Se oli siis vähän niin kun benji-hyppy, mut ilman valjaita. Leuka kolahti tantereeseen ja yks hammas jäi siihen. Olo on niin ku legendaarisella Ville Peltosella. Hymy sellanen aika avoin. Ollaan Faijan kans nääs kateltu lätkää tv:stä.

Läksin siitä sit aika paniikissa ravaamaan minne nenä näytti. Ja aika pitkälle pääsin, ennen ku sydän alko hakkaa niin kovaa, et oli pakko pysähtyy. Onneks löysin hyviä lymypaikkoja. Lähellä oli kunnon lihapadat – siis roskikset täynnä ihan käyttökelposta safkaa. Niillä pysty elelemään pari viikkoa. Olin kyllä ku hakattu piski. Mahaa väänsi ja jalat oli yhtä hyytelöö.

Sit ku vähän tokenin, ulkoilmaelämä alko maistuu. Tuli ihan nuoruus mieleen. Mähän oon kotosin tuolta lahden takaa, Virosta. Elin siel vapaana ja villinä katukattina pari vuotta varjoisilla kujilla, ennen kun päädyin monien vaiheiden jälkeen kaltereiden taakse ja sieltä Suomeen ja Faijalle. Mut en mä silti mikää rikollinen oo. Enkä luvaton maahanmuuttaja. Mulla on passi ja kaikki. Mut se jäi siinä putoamishötäkässä Faijan laatikkoo, niin en olis kuitenkaa päässy enää rajan yli, vaik oisin halunnutki.

No, mut palataa tähän putoamisreissuu. Siel maisemis oli muitaki: oli myyrii, hiirii ja hämähäkkei. Niistä pikkuötököistä ei kyl pötsi juurikaa täyttyny. Hyvännäkösiä friiduja tuli kans pusikois vastaan, mut ne oli aika ärhäköitä. Sain pari kertaa pahasti kuonooni, kun yritin lähennellä liikaa. Ja daamit anto mulle vaan pitkät. Johtuisko siitä, et en enää oo kolli sanan varsinaises merkitykses. Miehuus jäi aikoinaa lekurin pöydälle. Muutamat matsit piti käydä muidenkin kans ihan lähikontaktissa, kun yritin puolustaa mun reviirii.

Sit alko tapahtuu. Kissanloukkuja viriteltii joka puolelle. Näin Faijankin kykkimässä metikössä pari kertaa, mut en ollu viel valmis antautuun. Halusin kokee nuoruuden viel kerran. Eikä luonnossa voi luottaa kehenkään. Ei edes omaan Faijaan. Vaik se on kyl ihan cool jäbä.

Sit sinne alko tulla yks koira, Paavo. Se kävi ainaski neljä kertaa nuuhkimassa mun aluetta. Seurasin sen touhuja sopivan matkan takaa. Mut en kyl tykänny, kun se tuli mun reviirille. Häippäsin aina vähin äänin vähä kauemmas ja palailin, ku tiesin, et reitti oli selvä.

Alko tulla jo aika holotna. Yöt oli vähä ankeet. Vilutti kyyhöttää puskissa. Nälkäki kaihersi. Ja silmiä kirvelsi, kun eihän kulkurikissa voi sillä tavalla relaa. Koko ajan piti pitää toista silmää auki, ettei mikää päässy yllättään.

Tiikeri häkissä

Sit yhtenä yönä sinne tuli joku tyyppi, joka kävi kattomassa sen loukkua ja huutelemassa jotain toista kattia. Se näytti ensin ihan jees–jäbältä. Ja esittelin sille herkkuhiiren, jonka olin just hurjan takaa-ajon jälkeen saanu kiinni. Mut sit se tyyppi alko lähestyy uhkaavana. Ei ollu muuta keinoo, ku jättää saalis siihen ja pinkoo pakoon. Muuta ruokaa en saanu ja päätin mennä yöllä tsiigaan, oisko hiiri vielä tallella. No, olihan se. Mut se tyyppi oli heittäny mun iltapalan loukun sisään. Oli niin nälkä, ettei ollu muuta vaihtoehtoo, ku yrittää kurkottaa se sieltä. Mut loukku napsahti kiinni ja sinne jäin. Yritin kyl matkia vähän leijonaa, mut ei se tyyppi välittäny, vaan heivas mut Viikin löytöeläintaloo. Siel luettii niskasta mun sirun tiedot ja soitettii Faijalle.

Lääkärissä

Eikä menny ku hetki, kun Faija ja Kisumummo kaars limusiinilla renkaat ulvoen pihaan. Oli se kyl tavallaa helpotus päästä oman pehmeen tyynyn päälle nukkumaa. Sieltä meitsi köörättii tietysti lääkärii. Punkki löyty niskasta ja ens viikolla mennää hammaslekurii. Muuten oon kuulemma priimakatti. Se vähän yökötti, kun mitattii peräluukusta kuumetta.

On ihan fiksuu olla nyt kotona. Faija kantaa ruokaa eteen, eikä tartte enää itte metsästää. Annoin sen nukkuu yön mun vieressä, kun kyl mä aika paljon diggaan sitä. Siinä sit kehrättii kylki kyljes. Musta tuntuu, et mun reissut on nyt tehty. Himas on ihan siistii olla.

Faija tossa naulaa just ikkunaa umpee. Ettei kuulemma kukaa enää saa sitä auki. Mun mielestä se on vähän hätävarjelun liiotteluu. Faija horisee, et ilman nettii se ei olis ikinä saanu mua kiinni. Mun mielestä tietokoneet on yliarvostettuja. Onhan niissäki hiiret, mut kyl mut nyt sai nalkkii ihan luomuhiiri. PURRR-RRR.”

Väinö täällä taas! Jos löydät eksyneen kisun, vie se viipymättä lähimpään löytöeläintaloon http://www.loytoelaintalo.fi . Sitten on vielä Karkurit-sivusto http://www.karkurit.fi , minne voit laittaa ilmoituksen kadonneesta kissasta. Kissanloukkuja saat esimerkiksi Hesystä http://www.hesy.fi . Sitten on vielä olemassa kuulemma sellaisia kisunruokakuppeja, mihin jää karvaa, jos kisu käy siitä syömässä. Ja tunnistajakoira voi sitten tunnistaa, onko se oma katti vai joku muu. Työläiskoirat! Ha! 

Kannetaan me kisut huolta toisistamme! Miau.