torstai 27. elokuuta 2015

Apua apua!

Kisuenoni Tollo-kissa on kadonnut. Hän hyppäsi Helsingin Hermannissa kerrostalon ikkunasta ja juoksi sen sileän tien minne lie. Tollo on ruskearaidallinen uroskissa. Aika isokokoinen, mutta voi olla nyt hoikistunut. Saattaa liikkua myös Vallilan alueella.

Tässä hänestä julkaistu katoamisilmoitus:

TOLLO-kissa on kadonnut
Ruskea leikattu kolli, mustia raitoja, vihreät silmät, vaaleanruskea alavatsa. Sirutettu. Mahdollisesti loukkaantunut pudottuaan ikkunasta.

Jos näet sen tai kuulet kissan naukumista, soita HETI numeroon 
046 8452839
KIITOS!

Olen kovasti kiitollinen, jos joku löytää Tollo-serkkuni. Kisuenoni on murheen murtama. Miau!

Moskaruokaa


Kisumummo on sitä mieltä, että turkkini ei ole riittävän kiiltävä. Kyllä se minulle kelpaa. Lämmin on ja pudottelee karvoja jopa ihan itsekseen, liikoja yrittämättä. Kun tuo ajatus lävähti kisumummon päähän, se pyyhälsi suorinta tietä lemmikkieläinkauppaan. Kummallinen nimi kaupalle muuten. Onko tarkoitus, että lemmikkieläimet käyvät siellä vai voiko sieltä ostaa lemmikkejä? Tai onkohan siellä kanit ja marsut töissä? Kuvittele! Kisu akvaarioita puhdistamassa. Kalat taas kuivaruokaosastolla. Orava asettelemassa pähkinäpusseja hyllyille. Tai Kettu Repolainen pupujen häkkejä siivoamassa. Onkohan siellä muuten edes kettuja? Minä olen kotoisin oikeasta kissalasta, Ruusutarhasta enkä mistään ostoskeskuksesta. Ja olen tästä erityisen ylpeä. Ruusutarhan kisut ovat aina menestyneet hyvin, sekä näyttelyissä että elämässä.

No, joka tapauksessa siellä kaupassa oli neuvottu laittamaan ruokaan öljyä. Öljyä! Ja vieläpä jotain kamalanhajuista lohiöljyä. Kisumummo ja mami (se ihana tyttö) eivät osanneet edes avata pulloa, vaan lorauttivat suoraan ilman pumppua kamalat annokset ruokien päälle.
 
Mehän emme moskaa syö. Esko ja minä päätimme yhteistuumin antaa ruokakipoille pitkät ja haistattaa takaisin. Ruovimme ne peittoon niin, että kupit lentelivät pitkin seiniä ja käänsimme arvokkaasti selkämme.  Kuvottavaa! Koko yönä ei voitu edes nukkua kunnolla. Piti yrittää hengittää ikkunanraosta tulevaa raitista ilmaa sen, minkä keuhkoihin mahtui.




Meillä on muutoin selkeät ateriajärjestelyt. Kisumummon mielestä minä olen hiukan liian hoikka. Sehän ei ole sinänsä vika, mutta brittikissalla saa olla kuulemma muutakin pyöreätä kuin iso pää ja mollukat silmät. Ja Esko taas. No, senhän kai jo tiedätkin, hän on kertakaikkisen läski. Eskolla oli nuorempana pidätysongelmia, joista avaudun myöhemmin, ja hän syö vain dieettiruokaa. Se maistuu minullekin erinomaisen hyvin. Pitkään söin vain ja ainoastaan sitä. Ja siis hoikistuin ihmisihmisten mielestä liikaa.

Nyt meillä on eri ruokasalit. Esko syö keittiössä, lattialta, kuten rahvaan kuuluukin. Minulle sen sijaan tarjoillaan erikseen kellarin oven takana. Ja sinne Eskoa ei päästetä! Kaikki ne lihottavat herkut ovat pelkästään minun  ja saan syödä ihan milloin vain haluan. Jos joku älyäisi vain avata oven. Usein saan kököttää nenä kiinni karmissa tosi tosi pitkään hipihiljaa eikä kukaan huomaa. Ihmisihmiset eivät ole mitenkään kovin älykköjä.

Kun meille tulee siivouspalvelija, se ei tajua, että kellarin ovi pitää sulkea aina perässä. Esko onkin oppinut odottamaan torstai-iltapäiviä. Hän on aina jo ovella vastassa siivouspalvelijaa ja toivottaa lämpimästi tervetulleeksi. Palvelija taitaa luulla, että Esko odottaa sitä. Ehei. Hän odottaa kellarin oven jäämistä auki. Ja sitten sieltä alkaa kuulua kauhea mässytys. Ruokapalasia lentelee sinne tänne, kun Esko rouskuttaa niitä kuin henkensä hädässä. Nyt onneksi, monen monen selittämisen jälkeen kisumummo on ymmärtänyt laittaa erikoisherkkuni kannelliseen astiaan, eikä Esko osaa vielä avata sitä.

Nyt ajatukset takaisin päivän aiheeseen: Nälkä vähän pääsi yöllä kurnimaan masuissa. Arvannet kai, että emme silti antaneet periksi. Emme koskeneetkaan siihen moskaan. Kisumummo sai aamulla itse omin pikku kätösin kaataa ruuat öljyineen päivineen roskikseen ja pestä ällöttävät astiat itse. Yleensä nuolemme lautaset putipuhtaiksi niin, että koko palvelusväki näkee, että kyllä on maistunut ja lisääkin saa tarjoilla.

Toivottavasti kisumummo oppi nyt heti alkuunsa, että meille ei kannata moskaruokaa syöttää. Valitettavasti ihmisihmiset ovat hitaita omaksumaan uusia asioita. Useimmiten pitää sinnikkäästi jaksaa jankuttaa ja omalla esimerkillään osoittaa, että ei kannata. Kisu vetää aina pidemmän korren. Alamme nälkälakkoon kertakaikkiaan, jos ei ruoka tästä parane. Noudatamme tunnontarkasti Kisuveljeskunnan pyhää mottoa: Älä koskaan anna periksi. Pidä aina oma pääsi. Miau!


(Toim. huom: Nälkälakko kesti tasan yhden yön. Ainakin Esko oli nöyrtynyt kurnivan vatsansa vaatimuksesta, mikä tosin jo laahaa lattiaa.)

lauantai 22. elokuuta 2015

Mietiskelyä



Kukaan ei olisi päältäpäin uskonut, millaisia ajatuksia ison pääni onkaloissa piileskelee. Tiedän, että ihan aina en näytä kovin älykkäältä, mutta ulkokuori joskus erehdyttää tarkkaavaisemmankin katselijan. Kun palvelusväki ja hölmö veljeni luulevat, että torkun tai peräti nukun, tosiasiassa pääni sisällä risteilee mitä erilaisimpia mietteitä ja innovaatioita.

Tänäänkin aamupäiväunien jälkeen pohdin maailmankaikkeutta ja sen laajentumista. Minun on vielä vähän vaikea käsittää, miten ääretön voi laajentua. Mihin se laajenee, jos se on ääretön? Onko äärettömän takana joku toinen äärettömyys? Silloinhan ääretön ei ole ääretön. En jaksanut mietiskellä tuota enempää, koska tuntui, että pääni alkoi laajentua liikaa. Pitää mennä taas joku päivä sen ihanan tytön koulukirjojen päälle makoilemaan, jos sivu sattuisi olemaan auki oikeasta kohdasta ja antaa vain tiedon imeytyä kapillaari-ilmiön tavoin kirjasta tuuheaa turkkia pitkin aivoihini.

Pentuna luin aina sanomalehdet tarkkaan, edestä ja takaa… ja väleistä. Niitä lueskelemalla opin paljon ihmisihmisten asioista. (Jos olet ihmetellyt, miksi puhun ihmisihmisistä, voin kertoa, että se johtuu siitä, että on olemassa myös kissaihmisiä ja kuulemma jopa koiraihmisiä. Mutta niistä kerron sinulle myöhemmin.) Ne eivät vain oikein osanneet arvostaa sitä. Jos olin lukenut lehden läpikotaisin, siis kirjaimellisesti täyteen kisunmentäviä aukkoja, sain yleensä häädön pöydältä lattialle. Tässä itsensä sivistämisessä oli siis huonotkin puolensa.

Olisi helpompaa olla vain tavallinen kissa, kuten veljeni Esko, joka nauttii enemmän ihmisihmisten seurasta kuin älyä kasvattavasta opiskelusta. Nyt tuntuu, että tiedän ja ymmärrän liikaa. Joskus olen todella huolestunut maapallon tulevaisuudesta: saastumisesta ja ilmastonmuutoksesta. Silloin yleensä heittäydyn olohuoneen lattialle selälleni makoilemaan ja näyttelen torahampaitani. Se on vain luonnollinen reaktio kaikkeen tähän kaaokseen. Itse en halua tuhota mitään, vaan elää ekologisesti. Jos saan kärpäsen kiinni 46:n numeron tassullani, päästän sen hetken päästä vapaaksi. Sallikaamme kaikkien luontokappaleiden elää!

Säästän myös energiaa. Siitä syystä enimmäkseen lojun erilaisissa paikoissa ja venyttelen jäseniäni harkitun esteettisesti. Samalla voin pohtia Einsteinin suhteellisuusteoriaa rauhassa. En ole vielä aivan perillä kaikista kvanttifysiikan saloista, mutta minulla on aikaa odottaa, että siitä tule tv-ohjelma, jota voin seurata istumalla nenä kiinni ruudussa. Joskus kun oikein pörisyttää, vaihdan senkin säästövaihteelle, jota ihmisihmiset kutsuvat puluääneksi. Se on tietoinen valinta. En pysty olemaan sen ihanan tytön lähellä pörisemättä, joten energiaa säästääkseni vaihdan ajoittain viitosvaihteen päälle.

Joskus minua harmittaa laiska ja tyhmä veljeni niin, että on ihan pakko antaa hänelle kurinpalautusta. Hän ei muuten opiskelisi mitään muuta kuin ruokapussien sisällysluetteloita. Kaikki eivät pidä tästä käyttöteoriastani ja koulutusmetodista, mutta se on välttämätöntä.

Nyt suokaa anteeksi, minun on pakko lähteä koristekissaksi olohuoneen kaapin päälle. On muuten kovaa työtä olla koko ajan söpö. Tosiasiassa sain loistavan idean erään korkeamman matematiikan yhtälön nopeammasta ratkaisusta ja sen teoria vaatii vielä hieman hiomista.

perjantai 14. elokuuta 2015

Napsu


Monsieur Napoleon Bonaparte

Kisuenoni otti myös kissan. Maalaistalosta. En voi ymmärtää, mitä ihmisihmiseni näkevät tuossa maalaismöllikässä. Kehuvat häntä täydelliseksi kissaksi. Olen tästä tyystin eri mieltä. Ensinnäkin Napoleon alias Napsu on oranssiraidallinen. Veljeni Esko oli tosin myös pentuna raidallinen. Häneltä meni todella kauan häivyttää ikävät vaaleat kohdat turkistaan. Minä sen sijaan olen ollut aina täydellisen pikimusta. Silloin, kun vielä kävin kissanäyttelyissä, tuomarit hullaantuivat turkistani. Vaikka kuinka pöllyttivät sitä ja yrittivät löytää sieltä virheitä, niitä ei todellakaan ole. Alusturkkini on paksu ja tuuhea ja päällisen peittävät mustat, kiiltävät karvat. Niin, minunhan pitikin puhua Napsukasta…

Napsulla on ihmisten mielestä ihana turkki. Ei pudottele karvoja ollenkaan. Hän ei todellakaan ymmärrä, miten kovaa työtä on karistella ja karvailla kaikki valkeat viltit ja vaatekasat. Se ei ole mitään pentujen leikkiä. On kömmittävä kisupapan vaatekomeron hyllylle, kieriskeltävä niin kauan, että saa tehtyä pehmoisen kolon college-paitojen tai mikä parasta, valkoisten kauluspaitapinojen keskelle. Sitten on keskityttävä todella. Oltava ihan hiljaa ja pudoteltava vähitellen höyhenenkevyesti mustia karvoja niiden päälle. Onneksi kisumummo on ymmärtänyt laittaa ihan meitä varten valkean, pehmeän viltin eteisen kirjakaapin päälle. Siinä voi rauhassa karvailla vaikka koko päivän. Ja sitä me Eskon kanssa teemme vuorotellen. Mutta raskasta se on. Ja vilttiä on käänneltävä aika ajoin, että sen saa joka puolelta kauniiksi.


Niin… Napoleonista. Kävin kerran Eskon kanssa kylässä Napsulla. Esko ja tuo maalaistollo eivät tulleet lainkaan toimeen. Esko on yksi jänishousu. Pelkäsi sitä pentua niin, että sähisi koko ajan kopan päällä. Napoleon taas leikki kuningasta. Mikä hän tietysti onkin omassa kodissaan. Minä taas en nähnyt edes koko pentua. Siis kirjaimellisesti en nähnyt, vaikka ohitimme toisemme oviaukossa. En viitsisi koskaan tuhlata energiaani moiseen mitättömyyteen. Kuljin vain kuin musta, pelottava pantteri ohi ja katselin pitkin seiniä. Vieläkin kummastuttaa, mitä ihmeellistä tuossa mantelisilmäisessä, pitkäraajaisessa, raidallisessa, syvän oranssissa kissassa kukaan näkee. Pyöreät kurpitsankeltaiset mollukkasilmät ovat paljon kauniimmat.

sunnuntai 9. elokuuta 2015

Kisu-massagen tenhoa

Vaikka ihmiset ovatkin palvelijoitani, annan vastavuoroisesti jotain takaisin. Siis kisuhierontaa. Aina silloin, kun se minulle sopii. Paras hetki siihen on, kun pääsee aamulla livahtamaan sen ihanan tytön (mamin) sänkyyn. Yleensä päivystän jo alkuaamusta mamin oven takana. Jossain vaiheessa sen on pakko nousta ylös ja käydä toiletissa.

Mutta joka aamu tapahtuu sama. Se samperin ovi pamahtaa päähäni. Mamilla on todella huono muisti. En ymmärrä, milloin ihmiset oppivat näin yksinkertaisia asioita. Yritän istua kärsivällisesti ja hipihiljaa oven takana. Ja minkä palkinnon siitä saa? Ovi päin nokkaa! Kuinka tämä voi toistua aamu toisensa jälkeen?!

Jos mami on kovin uninen, unohtuu makuuhuoneen ovi vessailun ajaksi usein auki ja silloin tassuttelen hiiren hiljaa sänkykomeroon ja luikahdan jalkopäähän. (Kummallinen sanonta muuten. Hiiret eivät tosiaankaan ole kovin hiljaisia. Niiden piipitys on korviaraastavaa.) Pimeässä erotun huonosti, jos laitan silmät kiinni ja käännyn vähän nurkkaan päin.

Useimmiten haluaisin hemmotella mamia jo illalla. Menen hyvissä ajoin vuoteelle ja odottelen tyynyn päällä rauhassa, koska yleensä se tulee. Valitettavan usein vain salama räpsähtää ja kuva minusta on valmis. Vaikka kuinka söpöstelen, mami lähes aina kantaa minut silittelyn ja pikkupörinän jälkeen oven toiselle puolelle. Että vihaan suljettuja ovia! Eikä se päästä sisälle, vaikka kuinka koputan.

Mutta aamuisin on toisin. Kun mami kömpii uudelleen peiton alle, odotan hetken. Hengityksestä tiedän, milloin on kisu-massagen aika. Tassuttelen pehmeillä 46 numeron anturoillani masun päälle ja aloitan hieronnan. Minulla on erityinen taito hieroa yhtä aikaa sekä tassuillani että poskillani. Molemmat osiot kehostani ovat ihanan pehmeitä ja hemmottelevaisia. Tämä vaatii keskittymistä, jos mikä. Mami joskus tosin valittaa, että sillä on leukapielet mustelmilla. Toisinaan kisu-massageen vain tarvitaan vähän enemmän voimaa.

En koskaan saa tarpeekseni mamin hieromisesta. Ja totuuden nimessä on paljastettava, että poikkeuksetta saan silitystä vastalahjaksi. Ystävät hemmottelevat aina toisiaan. Eikö totta!

Esko on toista maata. Hänen tassunsa ovat pienet ja kovat. Ja sitä paitsi Esko painaa kohtuullisen paljon. Hän on siis suoraan sanoen aika läski. Ja tämä on vielä hienotunteisesti sanottu. Eskon päivystyspiste on kisumummon ja –papan kammarin oven takana. Ja sitä ei voi olla kukaan kuulematta. Hän narisuttaa lattiaa, koputtaa kovaäänisesti oveen ja narisuttaa lattiaa vielä vähän lisää.  Ja maukuu tosi äänekkäästi. Minun viehkeän painoni alla lattia ei edes narise, eihän?

Jos kisumummo heltyy ja päästää aamulla masun päälle, Esko hieroo niin, että siinä selluliitit lähtee. Jos yhtään ymmärrät fysiikan lakeja, niin tiedostat, että ylipaino pienillä tassuilla moninkertaistaa massagen voiman. Esko haluaisi olla sisätautitohtori. Palpoimalla löytyy nopeasti maksat, pernat ja munuaiset. Täytyy tunnustaa, että tässä hän on erinomaisen hyvä. Ja kun Esko toteaa kaiken olevan kunnossa, voimme molemmat rentoutua ja lötkähtää pitkin pituuttamme ihmisihmisten masujen päälle.

Minä uskon enemmänkin pehmeisiin arvoihin ja hienotunteiseen hierontaan. Minulla on valttinani tosin se, että tunkeudun yleensä Eskon ja kisumummon pään väliin. Ja vain otan siinä paikkani. Esko yleensä luovuttaa ja menee jalkopäähän. Kisumummo joskus tuhahtelee jotain, mutta kun katson sitä suurilla, oransseilla silmilläni, saan yleensä silityspalvelua.

Jos kisumummo haluaa vielä nukkua ja kääntyy tahallaan kyljelleen, nousemme molemmat kuin kamelin selkään ja yritämme tasapainoitella siinä. Kuvittele, yhteensä lähes 15 kiloa brittiläistä! Eskolla on minua ronskimmat otteet. Jos kisumummo ei käänny tästä uudelleen selälleen, hän kaivautuu peiton alle ja antaa massagen lisäksi ihokuorinnan. Koko kylki kertaheitolla. Jos tämäkään ei auta, alkaa mäiskintä suoraan naamaan. Yleensä silloin kisumummo joko kääntyy selälleen tai lennättää meidät molemmat ulos. Se on kyllä epäreilua. Minähän en ole tehnyt yhtään mitään. Korkeintaan vähän yllyttänyt tyhmää veljeäni. Ja siitä hyvästä annan Eskolle vähän kissalöylytystä.


                                                                  

lauantai 1. elokuuta 2015

Alkumuna

Kerroin kisumummolleni seuraavan tarinan, joka on täysin totta. Kisumummo kirjoitti siitä oman versionsa: Väinön synty

Olipa kerran suuri alkumuna. Se nökötti pensaiden suojassa suon laidassa. Kuitenkin sen verran kaukana hetteiköistä, että muna oli säilynyt vuosisatoja kuivana ja muhkeana, kirjavan pilkullisena pesässä, jonka syntyhetkeä kukaan ei enää muistanut.

Kuiva kesä oli nitkutellen kääntynyt syksyksi. Lehdet varisivat hiljalleen oranssin ja punaisen sävyissä routaiseen maahan. Leppeä tuuli vaihtui myrskyksi. Tummat pilvet kiisivät taivaalla, kerääntyivät kelmeän auringon eteen. Kaikki valo katosi. Alkoi sataa lohdutonta, mustaa, painavaa sadetta taivaan täydeltä. Satoi sata päivää ja sata yötä.

Alkumunan pesä täyttyi myrkynvihreästä leväisestä vedestä.  Vesi suorastaan ryöppysi pesään ja otti munan harteilleen, kieputti sitä pyörteissään ja vei mennessään suon uumeniin. Muna pysähtyi suurelle mättäälle ja tarttui kiinni risukkoon epätietoisena siitä, mitä tuleman piti.

Sadan päivän jälkeen pilvet pikku hiljaa vaalenivat ja lipuivat taivaan reunoille. Aurinko tuli esiin, mutta oli purevan kylmä. Vesi oli kovertanut uria alkumunan pintaan ja pakkasessa se alkoi rakoilla. Kuori oli kuitenkin niin paksu, ettei se vielä haljennut. Onneksi, koska siitä olisi seurannut katastrofi. Muna jäätyi horrokseen odottamaan kevättä.

Poks! Poks! Kuori risahteli kevätauringon paahteessa. Oli tukahduttavan kuumaa ja kuivaa. Alkumuna ei enää pystynyt vastustamaan tulevaa ja risahteli pala kerrallaan suuriksi laatoiksi maahan. Munasta suoriutui olento toisensa jälkeen taivasalle. Tuli pieniä valkoisia pupuja, pikkuisia keltaisia tipuja, harmaita suloisia hiiriä hieman takkuisine turkkeineen. Kaikki pikku eläimet alkoivat heti vilistää pareittain pitkin maita ja mantuja ja häärätä itselleen pesää parhaaksi katsomalleen paikalle.

Kun alkumuna luuli, että kaikki suloiset eläimet olivat jo tulleet esiin, kuului vielä ähellystä ja kömpimistä. Suuri musta karvainen pää nousi kuorenpalasten seasta ja kurkisti reunojen yli oransseilla mollukkasilmillään. Ja jäi siihen ihmettelemään. Hetken päästä pullea, pyöreä käpälä otti kiinni munankuoren reunasta ja sen viereen ilmestyi toinen samanlainen. Valkoiset viikset väpättivät vienossa tuulessa kuin tunnustellakseen, kannattiko, maksoiko vaivaa nousta ylös ja lähteä minnekään. Munassa elo oli ollut niin turvallista, lämmintä ja pehmeää. Mutta nyt kaikki muut olivat kadonneet jonnekin ja Väinö oli aivan yksin.  Eikä ollut enää munaa turvana.

Väinö kampesi pikkuisilla tassuillaan ja sai kuin saikin pienen pullean kissanvartalonsa kiskottua kuorenpalan yli. Tästä ponnistuksesta väsyneenä Väinö istahti pieneksi toviksi ihmettelemään maailmaa, mistä hän ei ollut aikaisemmin tiennyt mitään. Kauniit, värikkäät perhoset lentelivät ja kisailivat ilmassa, kärpäset surisivat, kukat nostivat suon laitamilla päätään. Hieman huojahdellen Väinö nousi lyhyiden jalkojensa päälle seisomaan ja vaappui perhosten perässä etsimään seuraa ja ruokaa itselleen. Pikkuisen hiukoi, mutta tuolla näytti olevan täysinäinen ruokakuppi kuivaruokaa, mitä ihmiseksi kutsuttu olento juuri kaatoi suuresta purkista.

Ja tuolla oli Esko-veli. Oliko tämä kaikki ollut vain unta? Ei suota, ei perhosia, ei hiiriä. Väinö käänsi suurta pyöreää päätään ja näki, että oli juuri kömpinyt ylös aamutohvelista, mikä oli huolimattomasti jätetty eteisen lattialle, kuin häntä varten. Vatsa täyttyi herkullisesta kuivaruuasta ja raisu leikki veljen kanssa alkoi. Pian alkumuna oli Väinön aivokuorikoissa enää vain haalistunut muisto.