Hyvää syksyä!

Veljekset sulassa sovussa.

Heipparallaa! Muistatko, kun Kisumummo oli myymässä Mamin autoa.? Sitä pikkuruisen pikkuruista Miniä, jota Mami mainosti sormessa. No kaupaksi meni. Hän sai hyvän kodin Raumalta asti. Tuli kuvakin perässä, missä hän poseeraa onnellisena toisen Minin vieressä. Hyvä, että siellä on vertaistaan seuraa. Kuten Eskolla – minut!

Jos oikein tarkkaan katsot,
näet palkintokaappini komeudet.
(No, on siellä vähän Maminkin pokaaleja.)

Tästä innostuneena Kisumummo myy nyt meidän olohuoneen nojatuoleja. Ja hyvä on, että niistä päästään eroon. Ne ovat nimittäin täysin kissankynnenkestävät kapistukset. Vaikka kuinka ollaan Eskon kanssa yritetty muodistaa, niin niihin ei todellakaan saa mitään jälkeä aikaiseksi. Toivottavasti uudet ovat vähän helpommin työstettävät. Tässähän vallan rasittuu, kun yrittää ja yrittää parhaansa, eikä valmista tule sitten millään.

Eskon on pakko levähdellä tuolin kunnostuksen lomassa.

Älä nyt syö sitä!

Kisumummo käväisi muuten naapurissa Helmi-Orvokilla kylässä ja vei sille lelun. Helmi-Orvokki oli siitä kovin otettu. Vähästä kyllä tulee koira onnelliseksi.

Tässä veljeni palvoo minua.

Onneksi on peitetty, kun ihan alasti ovat.

Jotkut sitä elelee ihan kuplassa vaan. Helsingin keskustassakin on mieskolmikko, joka hakkailee kiviä ihan muissa maailmoissa. Se on paha, kun tulee kylmät ilmat. Todellisuuteen raukkaparat heräävät viimeistään silloin. Kun ilkialastomina touhuilevat kaiken kansan silmien alla.

Kovaa hommaa on ihmisihmistenkin rentouttaminen.

Minä käperryn täällä takkatulen loimuun, syliin, karvalankamaton uumeniin, Mamin viereen, peiton alle ja milloin minnekin. Joskus myös komeroon. Siellä vietin muuten eilen koko päivän. Kisumummo on taas häärinyt silmätippojen kanssa, mutta eipä eilen löytänyt minua koko päivänä. Sen verran hyvä piilo on. Enkä taida kertoa sitä edes sinulle. Hihi.

Tässä suunnittelen piilopaikkaani vetäytymistä.

Matikkaa ja reviiritietoutta (ei herkkähermoisille)

Herra Wikipedia kertoo kissojen reviireistä näin: ”Vapaasti ulkoilevan kissan reviiri voi olla yli neliökilometrin kokoinen. Kaupunkikotikissan reviiri on keskimäärin kuusi hehtaaria.”

http://www.elaintieto.fi/kissa-luonnossa/

Eskon reviiri. Tai hei! Olenko tuo peräti minä?
Remmi on ainakin minun.

Näin siis vapaasti ulkoilevan kissan kohdalla asian laita on. Esko on tosin vapaa sielu, mutta ei kuitenkaan vapaa ulkokissa, vaikka niin haluaisi. Remmissä ulkoilee siis hän. Ja reviiri on tasan tarkkaan remmin mitta, eli noin neljä metriä.

Eilen Esko-Pesko auttoi Kisumummoa pihan syystöissä. Leikkasi marjakuusia ja haravoi pihaa minkä jaksoi. Kunnes alkoi väsyttää ja halusi sisälle. Esko meni jo valmiiksi polulle talon nurkan taakse odottelemaan, kun Kisumummo jäi vielä laittelemaan tikkaita pois. Yhtäkkiä polulta kuului kummaa kumeaa maukumista. Ensin Kisumummo ei ymmärtänyt yhtään, mitä se oli, kunnes heitti tikkaat pihamaalle pitkälleen ja älysi rynnätä veljeäni pelastamaan. Ja pelastamista siinä olikin. 

Hurja oli.

Meidän pihalle oli nääs eksynyt aito Bengali. Iso ja pelottava. Mutta suuntavaistoa vailla. Urheaakin urheampi  veljeni ei tästä hämmentynyt, vaan puolusti pihaa ja tietysti myös Kisumummon henkeä pörhistelemällä turkkiaan ja karjumalla, minkä kurkusta lähti. Niin lähti pötkimään pakoon hän. Eikä vapi varmasti uskalla enää tulla uhkailemaan meitä. Kukin pysyköön omalla tontillaan, sanon minä. Hyvää tiimityötä tekivät, eikö totta?

Tämä kuvakulma erehdyttää luulemaan, että olisi pieni ja söpö.
Ei ollut!

Tämä kaikki kävi Eskolta jo luontaisella uskottavuudella, koska hän oli nääs harjoitellut reviirin puolustamista jo pari viikkoa aikaisemmin meidän kadulla. Veljeni oli ulkoiluttamassa Kisumummoa narun päässä, kun viekas karhukoira tuli vastaan. Eskopa ei lähtenytkään karkuun, mistä karhun pasmat menivät ihan sekaisin. Veljeni murisi ja sähisi niin, että petoeläin pötki häntä koipien välissä emäntänsä helmoihin. Hahhah! Hyvä Esko! Minä katselin tätä kaikkea touhua turvallisesti keittiön ikkunasta käsin.

Syysloistoa meidän reviirillä.

Matikka on Eskon lempiaine.

Nyt on siis syksy tullut ja ulkoilut alkaa ainakin minun osaltani olla ulkoiltu. Olinkin tänä kesänä tosi reipastelija ja käväisin pihamaalla ainakin viisi kertaa. Tai no, ehkä neljä. Tai olisiko sittenkin ollut viisi…? En ole niin kovin hyvä matematiikassa, kuten Saksan Minions, joka aloitti koulun ja Esko-Pesko, joka auttaa Mamia laskuissa.

Tärkeä uusi opiskelija karkkistruutan kanssa.

Myös Saksan Minions haluaisi koulussa aina matikkaa, ja kun ei sitä alkanut jo heti ensimmäisenä päivänä kuulua, meni tietysti tästä huomauttamaan opettajaa. Kisutätikin oli puhunut samasta asiasta vanhempainillassa. Tähän opettaja oli huokaillut, että kyllä tietää, kun siitä huomautellaan jokaisella välitunnilla. Olen sitä mieltä, että kyllä Saksanmaalla pitäisi opettajienkin tehdä työnsä vähän paremmin, ettei tarvisi asiakkaiden koko ajan samasta asiasta antaa palautetta.

Pelivälineet pitää olla kunnossa!

Minä olen aloittanut jo syysharrastukseni. Nimittäin superpallojen pompottelun. Minulla on aikamoisen hieno kokoelma kovaakin kovempia palloja. Niillä leikkimisessä saa sopivasti liikuntaa ja se on myös hauskaa. Ainakin minusta. Ihmisperheeni ei tosin sitä kovinkaan osaa arvostaa, vaikka teen sitä vain öisin. Ja vain yläkerran puisia rappusia pitkin alas ja ylös. Alas ja ylös. Pom-pom-pom. Musiikkia korville! 

Aika hieno kokoelma, vai mitä?

Mitä sinä harrastat syksyisin? Kisumummo ja Esko-Pesko kutovat villapaitaa Mamille. Tuleekohan siitä joululahja. Hys! Annetaan sen olla yllätys. Miau! 

Ps. Kisumummo osti jo aikaa sitten meille paksun lampaanturkin talven varalle. Valkoinen väri on kyllä aivan hyvä. Mutta muuten se ei meille kelpaa. Me halutaan itse valita omat karvailukohteemme. Vaikkapa Kisupapan vaatekaapista. Ei kissä käskien karvaile!

Nyt siihen on laitettu joku mytty malliksi. Tuo ei siis ole kissaa nähnytkään!

Mamia ikävä

Ei löytänyt!

Mamilla on paljon kiireitä. Liian paljon, sanon minä. Se käy koulussa ja töissä ja toisissa töissä ja vieläkin seuraa nenä ruudussa kiinni taitoluistelua, vaikka itse lopetti. Eikä huomaa minua juurikaan ollenkaan.

Eilen Mami oli menossa sitseille. Siis illallisille. Ilman minua. Olinkin ovela ja piilotin Mamin pikkarit. Se etsiskeli niitä ympäri taloa niin, että meinasi vallan myöhästyä. Oli kuulemma parhaat pikkuhousut ikinä. Ei se niitä löytänyt. Niin taitava olin. Mutta lähti kuitenkin. Minä jouduin sitten jäämään kakkos- ja kolmosvaihtoehtojen kanssa kotiin. Ja tietysti Esko-Peskon. Me vähän temmellettiin. Karvatupot vain pöllysivät. Eskon laihdutuskuuri on tuottanut valitettavasti tulosta. En enää voita ihan joka kerta. Harmi harmi!

Uutiset pitää lukea tarkkaan.

Tyynyn pöyhintä käynnissä.

Aamulla Mami nukkui pitkään ja Esko vei Kisupapan koko huomion. Pyöri ja hyöri ympäriinsä ja huuteli, että nyt on Esko-tuokio! Saa noin ala-arvoisilla tempuilla aina sympatiat puolelleen ja silitystä tuntitolkulla. Minä siitä vähän otin nokkiini. Mökötys onkin muuten tavallaan hyvää harjoitusta kaamoskauteen. Se tulee, ennen kuin huomaatkaan. Sitä odotellssa voikin mennä vaikka komeroon treenaamaan, että osaa sitten oikein kunnolla kaamostella.

Ei nyt tarvi ihan mustelmille puskea!

Mökötys on hyvä harrastus.

Olisikohan Esko vähän läheisriippuvainen? Vatsa sillä ainakin roikkuu, vaikka laihtunut on. Pitääkin paneutua tätä asiaa tuumimaan vähän tarkemmin. Jos komero on vapaana.

Hei, pitääkö ottaa oikein jonotusnumero?!

Aamu ja pala

Sanomalehti Helsingin Sanomat kertoi viime viikon sunnuntaina tärkeääkin tärkeämmästä asiasta, nimittäin aamupalasta näin:

“Aamiaista mainostetaan lukuisilla terveyshyödyillä. Se virittää elimistöön täyteen energiaa ja antaa aivoille ja aineenvaihdunnalle aikamerkin — nyt hommiin! Se rytmittää ruokailua ja jakaa päivän aikana nautitun energian usealle aterialle. Sen ansiosta nälkä pysyy loitolla ja annoskoot aisoissa.

Aamiaisen säännöllistä laistajaa uhkaa päinvastainen kohtalo: uupumus, ylipaino ja sepelvaltimotauti.”

Professori M. Fagerholm taas tokaisi: 

                     ”Tiede ei tue väitteitä aamiaisen hyödyistä tai sen laiminlyönnin haitoista.” 

Mietteisiinsä syventynyt kisu. En siis stalkkaa!

Tämä lausahdus laittoikin minut hieman hämilleni. Että jos on näin, niin on näin, mutta jos on noin, on noin. Ota noista professoreistakin sitten selvää!

Aamupala-asioita olenkin tässä viikon aikana pohtinut kulmat kurtussa ja tullut toisiin aatoksiin. Ja minulla on niihin vankat empiiriseen tutkimukseen perustuvat mietelmät.

Ensinnäkin aamiainen on ehdottomasti päivän tärkein ateria. Samoin kuin välipala, lounas, välipala, illallinen, välipala ja iltapala. Yöpalasta puhumattakaan! Ne ovat kaikki yhtä tärkeitä, mutta keksitkö, miksi aamupala on kaikista tärkein? No, koska yöpalasta on niin pitkä aika, tietenkin.

Mutta se on kukkua, että aamiaisen jälkeen olisi täynnä energiaa. Vielä mitä! Silloinhan tekee juuri mieli köllähtää matolle selälleen ja odottaa masurapsutuksia. Ei siinä jaksa viiksikarvaansakaan liikuttaa, paitsi, jos aamiaista on ollut liian vähän.

Ruuan sulattaminen on raskasta työtä.

Tämä kisu on päässyt oikein 7 päivää -lehteen.

Jossakin  päin maailmaa pitää kisuraukan
itse ruokansa tienaaman.
Hän ei siis ole Esko, vaikka vähän samalta näyttäisikin.

Siinä olen samaa mieltä, että aamiaisen jälkeen nälkä pysyy loitolla. Juuri ja juuri seuraavaan ruokailutuokioon asti. Uupumusta, ylipainoa ja sepelvaltimotautia välttääksemme Esko-Peskon kanssa syömme tuhdisti joka aterialla. Neuvomme siis on, että syö kaikki, mitä tarjoillaan. Kun koskaan ei voi olla ihan varma, milloin ruokakuppi seuraavan kerran täyttyy. Miau!