Alkumuna

Kerroin kisumummolleni seuraavan tarinan, joka on täysin totta. Kisumummo kirjoitti siitä oman versionsa: Väinön synty

Olipa kerran suuri alkumuna. Se nökötti pensaiden suojassa suon laidassa. Kuitenkin sen verran kaukana hetteiköistä, että muna oli säilynyt vuosisatoja kuivana ja muhkeana, kirjavan pilkullisena pesässä, jonka syntyhetkeä kukaan ei enää muistanut.

Kuiva kesä oli nitkutellen kääntynyt syksyksi. Lehdet varisivat hiljalleen oranssin ja punaisen sävyissä routaiseen maahan. Leppeä tuuli vaihtui myrskyksi. Tummat pilvet kiisivät taivaalla, kerääntyivät kelmeän auringon eteen. Kaikki valo katosi. Alkoi sataa lohdutonta, mustaa, painavaa sadetta taivaan täydeltä. Satoi sata päivää ja sata yötä.

Alkumunan pesä täyttyi myrkynvihreästä leväisestä vedestä.  Vesi suorastaan ryöppysi pesään ja otti munan harteilleen, kieputti sitä pyörteissään ja vei mennessään suon uumeniin. Muna pysähtyi suurelle mättäälle ja tarttui kiinni risukkoon epätietoisena siitä, mitä tuleman piti.

Sadan päivän jälkeen pilvet pikku hiljaa vaalenivat ja lipuivat taivaan reunoille. Aurinko tuli esiin, mutta oli purevan kylmä. Vesi oli kovertanut uria alkumunan pintaan ja pakkasessa se alkoi rakoilla. Kuori oli kuitenkin niin paksu, ettei se vielä haljennut. Onneksi, koska siitä olisi seurannut katastrofi. Muna jäätyi horrokseen odottamaan kevättä.

Poks! Poks! Kuori risahteli kevätauringon paahteessa. Oli tukahduttavan kuumaa ja kuivaa. Alkumuna ei enää pystynyt vastustamaan tulevaa ja risahteli pala kerrallaan suuriksi laatoiksi maahan. Munasta suoriutui olento toisensa jälkeen taivasalle. Tuli pieniä valkoisia pupuja, pikkuisia keltaisia tipuja, harmaita suloisia hiiriä hieman takkuisine turkkeineen. Kaikki pikku eläimet alkoivat heti vilistää pareittain pitkin maita ja mantuja ja häärätä itselleen pesää parhaaksi katsomalleen paikalle.

Kun alkumuna luuli, että kaikki suloiset eläimet olivat jo tulleet esiin, kuului vielä ähellystä ja kömpimistä. Suuri musta karvainen pää nousi kuorenpalasten seasta ja kurkisti reunojen yli oransseilla mollukkasilmillään. Ja jäi siihen ihmettelemään. Hetken päästä pullea, pyöreä käpälä otti kiinni munankuoren reunasta ja sen viereen ilmestyi toinen samanlainen. Valkoiset viikset väpättivät vienossa tuulessa kuin tunnustellakseen, kannattiko, maksoiko vaivaa nousta ylös ja lähteä minnekään. Munassa elo oli ollut niin turvallista, lämmintä ja pehmeää. Mutta nyt kaikki muut olivat kadonneet jonnekin ja Väinö oli aivan yksin.  Eikä ollut enää munaa turvana.

Väinö kampesi pikkuisilla tassuillaan ja sai kuin saikin pienen pullean kissanvartalonsa kiskottua kuorenpalan yli. Tästä ponnistuksesta väsyneenä Väinö istahti pieneksi toviksi ihmettelemään maailmaa, mistä hän ei ollut aikaisemmin tiennyt mitään. Kauniit, värikkäät perhoset lentelivät ja kisailivat ilmassa, kärpäset surisivat, kukat nostivat suon laitamilla päätään. Hieman huojahdellen Väinö nousi lyhyiden jalkojensa päälle seisomaan ja vaappui perhosten perässä etsimään seuraa ja ruokaa itselleen. Pikkuisen hiukoi, mutta tuolla näytti olevan täysinäinen ruokakuppi kuivaruokaa, mitä ihmiseksi kutsuttu olento juuri kaatoi suuresta purkista.

Ja tuolla oli Esko-veli. Oliko tämä kaikki ollut vain unta? Ei suota, ei perhosia, ei hiiriä. Väinö käänsi suurta pyöreää päätään ja näki, että oli juuri kömpinyt ylös aamutohvelista, mikä oli huolimattomasti jätetty eteisen lattialle, kuin häntä varten. Vatsa täyttyi herkullisesta kuivaruuasta ja raisu leikki veljen kanssa alkoi. Pian alkumuna oli Väinön aivokuorikoissa enää vain haalistunut muisto.