Kerroin kisumummolleni seuraavan tarinan, joka on täysin totta. Kisumummo kirjoitti siitä oman versionsa: Väinön synty

Kuiva kesä oli nitkutellen kääntynyt syksyksi. Lehdet
varisivat hiljalleen oranssin ja punaisen sävyissä routaiseen maahan. Leppeä
tuuli vaihtui myrskyksi. Tummat pilvet kiisivät taivaalla, kerääntyivät kelmeän
auringon eteen. Kaikki valo katosi. Alkoi sataa lohdutonta, mustaa, painavaa
sadetta taivaan täydeltä. Satoi sata päivää ja sata yötä.
Alkumunan pesä täyttyi myrkynvihreästä leväisestä
vedestä. Vesi suorastaan ryöppysi pesään
ja otti munan harteilleen, kieputti sitä pyörteissään ja vei mennessään suon
uumeniin. Muna pysähtyi suurelle mättäälle ja tarttui kiinni risukkoon
epätietoisena siitä, mitä tuleman piti.
Sadan päivän jälkeen pilvet pikku hiljaa vaalenivat ja
lipuivat taivaan reunoille. Aurinko tuli esiin, mutta oli purevan kylmä. Vesi
oli kovertanut uria alkumunan pintaan ja pakkasessa se alkoi rakoilla. Kuori
oli kuitenkin niin paksu, ettei se vielä haljennut. Onneksi, koska siitä olisi
seurannut katastrofi. Muna jäätyi horrokseen odottamaan kevättä.
Poks! Poks! Kuori risahteli kevätauringon paahteessa. Oli
tukahduttavan kuumaa ja kuivaa. Alkumuna ei enää pystynyt vastustamaan tulevaa
ja risahteli pala kerrallaan suuriksi laatoiksi maahan. Munasta suoriutui
olento toisensa jälkeen taivasalle. Tuli pieniä valkoisia pupuja, pikkuisia
keltaisia tipuja, harmaita suloisia hiiriä hieman takkuisine turkkeineen.
Kaikki pikku eläimet alkoivat heti vilistää pareittain pitkin maita ja mantuja
ja häärätä itselleen pesää parhaaksi katsomalleen paikalle.
Kun alkumuna luuli, että kaikki suloiset eläimet olivat jo
tulleet esiin, kuului vielä ähellystä ja kömpimistä. Suuri musta karvainen pää
nousi kuorenpalasten seasta ja kurkisti reunojen yli oransseilla
mollukkasilmillään. Ja jäi siihen ihmettelemään. Hetken päästä pullea, pyöreä
käpälä otti kiinni munankuoren reunasta ja sen viereen ilmestyi toinen samanlainen.
Valkoiset viikset väpättivät vienossa tuulessa kuin tunnustellakseen,
kannattiko, maksoiko vaivaa nousta ylös ja lähteä minnekään. Munassa elo oli
ollut niin turvallista, lämmintä ja pehmeää. Mutta nyt kaikki muut olivat
kadonneet jonnekin ja Väinö oli aivan yksin.
Eikä ollut enää munaa turvana.
Väinö kampesi pikkuisilla tassuillaan ja sai kuin saikin
pienen pullean kissanvartalonsa kiskottua kuorenpalan yli. Tästä ponnistuksesta
väsyneenä Väinö istahti pieneksi toviksi ihmettelemään maailmaa, mistä hän ei
ollut aikaisemmin tiennyt mitään. Kauniit, värikkäät perhoset lentelivät ja
kisailivat ilmassa, kärpäset surisivat, kukat nostivat suon laitamilla päätään.
Hieman huojahdellen Väinö nousi lyhyiden jalkojensa päälle seisomaan ja vaappui
perhosten perässä etsimään seuraa ja ruokaa itselleen. Pikkuisen hiukoi, mutta
tuolla näytti olevan täysinäinen ruokakuppi kuivaruokaa, mitä ihmiseksi
kutsuttu olento juuri kaatoi suuresta purkista.
Ja tuolla oli Esko-veli. Oliko tämä kaikki ollut vain unta?
Ei suota, ei perhosia, ei hiiriä. Väinö käänsi suurta pyöreää päätään ja näki,
että oli juuri kömpinyt ylös aamutohvelista, mikä oli huolimattomasti jätetty
eteisen lattialle, kuin häntä varten. Vatsa täyttyi herkullisesta kuivaruuasta
ja raisu leikki veljen kanssa alkoi. Pian alkumuna oli Väinön aivokuorikoissa
enää vain haalistunut muisto.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti