Kyllä kisullakin voi olla ammatti. Minun pääasiallinen työni on
koristekissana oleminen. Yleensä makoilen söpönä olohuoneen kaapin päällä tai
sitten television ääressä. Siinä voi hetken istuakin, jos joku ihmisihminen ei
tule väliin. Yleensä kisumummo valittaa, ettei näe mukamas käännöstekstejä.
Mitä niistä? Yhtä hyvin voi katsella minua! Se on paljon mielenkiintoisempaa.
Olen myös tosi hyvä pallon pompotuksessa. Parhaita ovat suht
koht kovat superpallot. Ihan kaikkein paras on monikulmikas. Se pomppii sinne
tänne ja antaa vilkkaalle aivotoiminnalleni liikettä, kun syöksyilen pehmeästi
perään. Pallottelua on erityisen hyvä harrastaa yläkerran rappusissa. Ne on
rakennettu puusta, joten yölläkin pompottelu kuuluu selkeästi ja pystyn havainnollistamaan
pallon suunnan, jos se livahtaa näkökentästäni jonnekin kaapin alle. Yöaika on
muutenkin sopivinta palloleikkeihin. Silloin rappusissa ei ole liikaa
trafiikkia, vaan saan harrastaa ihan rauhassa. Sitten vain taas pallo suuhun ja
uudelleen raput ylös. Tätä voisin toistaa kymmeniä kertoja. Ja niin todella teenkin.
Valitettavan usein vain tapahtuu niin, että kisumummon ja –papan makuuhuoneen
ovi aukeaa ja pallo ihmeellisellä tavalla katoaa jonnekin. Minusta tulisi
varmaan tosi hyvä
kisupoolossa.
Jos mami on jättänyt yöksi ovensa auki (varmaan toiveikkaana,
että kapuaisin masun päälle nukkumaan), ajankulukseni joskus vien palloa myös
hänelle. Mami nukkuu tosin aika sikeästi. Palloa pitää pompotella vuoteen vierellä
puisella lattialla sangen pitkään, ennen kuin se nousee ylös, etsii pallon
käsiinsä ja heittää sen alas rappuja. Minä tietysti syöksyn perään. Useimmiten
ovi lävähtää perässäni kiinni enkä enää pääse takaisin. Harmi, mutta silloin
voin viihdyttää itseäni ravaamalla rappuja ylös alas. Jos Esko alkaa
palloleikkiä, ei tiedä, kummasta tulee kovempi ääni, hänestä vai pallosta.
Tuntuu kuin norsulauma laukkaisi rappusia, kun Esko innostuu kirmaamaan ja
temmeltämään.
Kuten kaikki pikkupojat, Eskokin haluaisi olla poliisikissa.
Hän onkin aika hyvä vartija. Jos meille tulee joku ihmisihminen kylään, menemme
heti vastaan ja toivotamme tervetulleeksi. Etenkin, jos se haisee koiralta. Niissä
on jotain kumman kiehtovaa. Ruusutarhan kissalassa olikin eräs koira. Ehkä
ihastus koiralta tuoksuviin ihmisiin juontaa juurensa jo pentuajoilta. Pyörimme
ja merkkaamme poskillamme kaikki tulijat heti omaan väkeen kuuluviksi. Paitsi,
jos mukana on pienikokoinen ihmisihminen, minä kyllä vetäydyn arvokkaaseen
yksinäisyyteeni miettimään ratkaisuja mieltäni askarruttaviin dilemmoihin. Esko
pitää myös pentuihmisistä. Mutta hänellä ei olekaan aina tyylitajua.
Tässä Esko pidättää vierasta, minkä ehtii
Kun vieraat ovat lähdössä, me tietenkin menemme
hyvästelemään eteiseen asti. Koska niiltä saa yleensä aina silityspalvelua,
haluaisimme, että ne jäisivät vähän pidemmäksi aikaa. Silloin teemme
kahdeksikkoharjoituksia jalkojen välistä ja ympäri. Ja silityspalvelu on
taattu! Jos vieras kuitenkin tekee lähtöä, alamme söpöstelemään. Istumme alas
ja napotamme suoraan silmiin (kuka väittää, että kisut eivät katso ihmisihmisiä
muka silmiin?!) ja Esko naukaisee houkuttelevasti. Jos mitään ei tapahdu, Esko
maukaisee vähän kovemmin ja vielä kovemmin ja sitten suoraan sanoen vaativasti.
Että johan nyt on kumma, jos ei palvelua heru.
Jos vieras olisi pahoissa aikeissa, siis esimerkiksi varas,
sekään ei hennoisi lähteä heti pois, vaan jäisi lumoihimme ja me napattaisiin se
oitis kiinni. Näin toimivat pehmeitä arvoja kannattavat poliisikissat. Eskossa
on vain yksi vika. Hän sai pentuna struviittivaivan, eli virtsakiviä. Tämä
hieman häpeällinen ikävyys aktivoituu stressistä. Ja rosvojen pidättäminen voi
olla aika rassaavaa. Silloin saattaa käydä, että Eskon pidätyskyky pettää. Eli
hän ei ehkä pääsisi kissapoliisikouluun.
Pääsivät livahtamaan karkuun!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti