Miau!

Maukuminen on mielestäni yliarvostettua. Kun olin pentu, en naukunut ollenkaan. Ainoat äänet, joita päästin, olivat vieno kuorsaus, kun nukuin kisumummon aamutohvelissa tai syvältä rintaontelostani kummunnut murina, kun vahdin mustaa narunpätkää, ettei Esko olisi ottanut sitä. Silloin ihmettelin kovasti, miksi ihmisihmiset nauroivat, vaikka olin niin pelottava, että jouduin joskus menemään itseänikin piiloon. Komeroon tietysti.

Veljeni Esko maukuu rahvaanomaisesti etenkin silloin, kun  hänen vatsalaukkunsa huutaa tyhjyyttään – ja sitä tapahtuu todella usein, tai kun hän haluaa mennä ulos. Sekin on alvariinsa veljeni päiväohjelmassa. Eskon ääntely on todellakin voimakasta ja vaativaa. Minä en alentuisi moiseen. Ennen vanhaan Kisumummo oli huolissaan, kun sen mielestä en osannut maukua kissamaisesti. Päästelin mukamas liian kimeitä tai kähiseviä äännähdyksiä kunnon naukumisen sijasta.

Tietenkin hän on täysin väärässä. Pentuna näin televisiosta pätkän Aristokatit-elokuvasta. Voin suositella tuota laatufilmiä kaikille kisuystäville. Maukuminen siinä kuulosti aivan ranskalta. Ja sitä aloin harjoitella. Syvät kurkkuäänet ja ranskalaisen ärrän sorahdukset sujuvat jo vaivattomasti. Pehmeät suhahdukset ja sihinät pulupörinän lomassa ovat musiikkia kenen tahansa korville.

Kisutätini ja hänen lapsensa asuvat Saksassa. Heiltä olen myös oppinut saksalaisen ärrän. Pehmeitä korahduksia. Ne kuulostavat paljon sivistyneemmiltä kuin perisuomalaiseksi alentuneen Eskon kovaääniset, korvia raastavat, maukumiset.

Nyt täytyy vain herkistää ihmisihmisten korvat näille sulosoinnuille. Kisumummollani on kuulokojeet, koska puhealueelta on kuulo alentunut. Enemmän olen huolissani, että maukumisalueelta kuulo on alentunut niin, että vaikka kuinka pyydän kellarin oven takaa: ”Päästäkää sisään, sil vu plee.”, ovi ei aukea. Pitkän, pitkän ajan päästä, vasta kun joudun kököttämään takajalat ristissä pyykkikorin päällä odottamassa pääsyä kisuvessaan, joku saattaa havahtua, että missä minä olen, ja ovi aukeaa. Silloin en viitsi edes kiittää. Nostan vain upean nokkani yläilmoja kohti ja astelen arvokkaasti portaat ylös toalettiini.

Muutoin meistä pidetään kyllä hyvää huolta. Kampaamista saisi tosin olla vähän enemmän. Frisöörissä istuminen on niin kovin rentouttavaa. Manikyyri meillä on joka toinen sunnuntai. Kun Esko näkee sakset, hän juoksee oitis ruokasalin sohvan alle piiloon. Vaikka se on ihan turhaa. Joko hänet kiskotaan sieltä väkivalloin esiin ja leikataan kynnet joka tapauksessa tai hän unohtaa, miksi olikaan mennyt piileskelemään ja tulee ulos. Lopputulos on sama, kynnet poikki niks ja naks!

Tässä videossa Esko on suuhygienistillä. Se ei välttämättä näy puhelimesta, mutta tietokoneelta kylläkin.

Hampaiden pesusta emme kumpikaan sen kummemmin pidä. Kesällä tohtorimme sanoi, että minulla on ientulehduksen alkua. Siitäkös koko ihmisperheemme riemastui ja Mami putsaa meidän hampaat joka päivä. Luit ihan oikein: joka ikinen päivä! Kun Esko näkee hammasharjan, hän liukenee yleensä yläkertaan Kisumummon ja –papan vuoteen alle. Kun siellä kököttää ihan keskellä, kukaan ei yletä ottaa pois. Mutta uteliaana henkilönä Eskon on yleensä ihan pakko tulla tarkistamaan, olisiko suuhygienisti jo häipynyt ja ruokaa ilmestynyt kuppiin. Koskaan ei ole. Ruokaa saadaan vasta, kun hampaat on harjattu. Raskasta on kisuhenkilön elämä joskus. Miau!

Syyskiireitä

Kisujen hampaiden pesusta voit lukea faktaa täältä: https://www.yhteishyva.fi/viihde-ja-vapaa-aika/lemmikit/kissan-ja-koiran-hampaiden-hoito/0218010-81949